Mersuilua

Urheilu on tunteita!

maanantai 17. helmikuuta 2020

Paineita-epävarmuutta-väsymystä-ahaa elämystä

Olenko tehnyt tarpeeksi? Teenkö liikaa? Mitä voisin vielä tehdä? Olenko ottanut kaikki asiat huomioon? Voisinko tehdä jotain paremmin? Kehitynkö? Teenkö asioita oikealla tavalla? Aika kuluu, päivät kiitää, kisat lähenee.


Epävarmuutta, jopa pelkoa tulevasta. Paineita. Itse itselleni kasattuja paineita. Myös sitä on urheilu. Ja myös väsymistä.


Alkuvuodesta minulle tuli ensimmäisen kerran urallani tunne, että haluan itse kantaa vastuun harjoittelustani ja sen suunnittelusta. Tuli myös tunne, että eiköhän nyt ole korkea aika, koska taustalla on niitä kuuluisia vuosia ja kokemuksia. Tärkein pointti oli se, että alan kuuntelemaan herkemmällä korvalla mitä kroppa haluaa kehittyäkseen ja itse ymmärrän vieläkin paremmin jokaisen treenin tarkoituksen, eli ajattelen enemmän omilla aivoillani. 😝


Marko on tehnyt valmentajanani hyvällä sykkeellä paljon töitä, ja tekee edelleen "taustallani" hommia.


Olen laittanut itselleni kovia tavoitteita ensi kesälle ja siten myös ladannut paineita. Haluan kovasti saavuttaa tavoitteeni ja haluan tänä vuonna juosta kovempaa kuin koskaan. Paineet aiheuttaa epävarmuutta.


Olen alkuvuoden harjoitellut hyvin. Tehnyt töitä urheilun eteen niin paljon kuin olen pystynyt ja silti olen tuntenut aika ajoin, että pitäisi tehdä enemmän, pitäisi tehdä paremmin. Tyhmää.


Olen myös tuntenut hiipivää väsymystä. Mutta urheiluelämässä kuuluukin olla aina välillä väsynyt ja välillä tosi väsynyt. Viime maanantaina se väsymys iski päälle isolla otteella. Se on ilkee tunne kun väsyttää niin paljon, että tuntuu kuin olisi sumussa. Pidin lepopäivän ja lähes kokonaan toisenkin. Ja otin jopa lyhyitä päiväunia. Keskiviikkona sumu vain jatkui, mutta kävin herättelemässä ihteäni 5*2min vedoilla ja otin pikku päikkärit. Torstaina voimatreeniä. Ja paljon käsitöitä. Pääsin osalliseksi Vanhojen tansseihin fiksaamalla Urhon kummisedän Juuson tyttöystävän eli Alinan mekkoa. Kyllä siinä sumut hälveni kun aamun aloitti blingblingpaljettien kanssa. Ihanaa puuhaa!  Perjantainakaan ei enää sumu laskeutunut ylleni ja 15km juoksu tuntui loppua kohden vain paranevan.
Pientä mukavaa fiksaamista Alinan kauniiseen mekkoon.
Tajusin siinä ommellessani, että ajatukset on olleet ihan liikaa urheilussa ja sen stressaamisessa. Mun paheeni on lepopäivien pitämättömyyden lisäksi se, että alan tahkoamaan treeniä ym urheiluun liittyvää enemmän ja enemmän. Haluaisin kokeilla kuinka paljon Mersu kestää. Joo, tiedän että urheilussa pitää kokeilla rajojaan, mutta pääpointin pitää olla siinä mikä kehittää. Kyllähän tämä mun arki on välillä aika hulabaloota. Itsensä kuuntelulle ei aina ole mahdollisuutta ja ne päiväunetkin on max 15min, siinä vaiheessa aina joku lapsista tai sitten koira tulee herättämään. 😅 Mutta hei, mä en sano tätä valittaen, mutta tää on fakta joka mun pitäisi muistaa, palautumiselle ei aina ole kovinkaan optimaalista mahdollisuutta. Ja eihän tuo mun luonnekaan sitä tue, aina haluaisin tehdä jotain. Tämä muutaman päivän sumuinen olo muistutti asioiden tärkeyden ja pisti miettimään ne harjoittelun tärkeimmät kulmakivet. Ja erityisesti tämä sumu muistutti sen, että välillä heitän urheiluasiat takavasemmalle ja keskityn muihin juttuihin.

Rustasin paperille ne kaikista tärkeimmät pointit tuleville viikoille:
-lasten kanssa hetkessä elämistä
-luota itseesi
-kolme vauhdikasta juoksua/viikko
-juoksijan voimatreeni
-pitkä rauhallinen pk
-juoksutekniikka/koordinaatiotreeni


Lisäksi viikot tulee sisältämään:
-huoltavaa juoksua/hiihtoa
-spiraalistabilaatiota+nilkkajumppaa
-pilatesta
-liikkuvuutta
-venyttelyä/huoltoa
-rentoutumista
-2 karttaharjoitusta/viikko
-2 rentoutumis-/mielikuvaharjoitusta/viikko

Saas nähä millasen sopan näillä aineilla keittelen. 😋


Elna ja Urho pääsivät Vanhojen tanssien
jälkeen poseeraamaan nuoren parin kanssa.
Hattua nostan tanssijoille, niin paljon oli erilaisia, hienoja tansseja opeteltu.

torstai 30. tammikuuta 2020

Lampien lumosta metsien mahtiin

Jämsänseudun Luonnonystävät kokosivat muutama vuosi sitten Suomen 100 vuotiaan taipaleen kunniaksi kirjan, jossa esitellään 100 luontokohdetta Jämsän ja Kuhmoisten alueelta.

Syksyllä sain idean kierrellä kevyiden/pitkien rauhallisten lenkkien lomassa, tilanteen niin salliessa, näitä paikkoja. Mitään aikarajaa paikkojen näkemiselle en laittanut ja ajatuksenani onkin katsella näitä luontokohteita, joista osa on jo ennestään tuttuja, uusin rauhallisin silmin.

Esimerkiksi minulle läheisin ja tutuin kohde Lavaoja antoi aivan uusia fiiliksiä. Tuo Lavaoja saa alkunsa kotini läheltä olevalta Heinäjärveltä ja sieltä se kiemurtelee läpi Paljakan kylän peltojen ja mehtien kohti Jämsänkosken keskustaa aina Ilveslinnalle asti, jossa se yhdistyy Kankarisvedeltä tulevaan veteen ja siitä Lavaojan vesikin jatkaa matkaansa paperitehtaan alitse Jämsänjoen kautta Päijänteeseen ja sitä kautta pääkaupunkilaisten juomavedeksi. Lavaoja on aikanaan tarjonnut hyvän paikan pulikoimiseen, onkimiseen ja eläinten juomapaikkanakin se on toiminut. Kuvauskohtaa kahtellessani ja ojan vartta kulkiessani huomasin kuinka iloisesti tuo pieni ojapahanen virtasikaan, välillä oli hyvin rauhallisesti liplattavia kohtia ja hetken kuluttua vesi oikein kuohusi menemään. Huomasin kuinka tuttu kohde näyttäytyi uudella ilmeellä kun sitä katseli kiireettömin silmin.

Vakituiseksi lenkkiseurakseni näille reissuille ja kuviin esiintymään olen saanut Elnan Pihla-puudelin. Ja useammalla lenkillä on kaverina ollut myös juttuseuraa sekä meidän oma Nipsu.


Alla on 20 ensimmäistä kohdettani bongaus järjestyksessä.
 

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Testeistä Trailiin

Heti alkuun tilannetiedote: Mersuun kaksi viikkoa sitten tulleet lommot voivat hyvin. Polvi ei enää aiheuta oireita, nilkka ok, mutta on vielä löysä ja vaatii epätasaisella alustalla teippiä ympärilleen, kädessä edelleen kipsilasta, mutta ei rajoita urheilua kuin lajivalikoiman puolesta.


Viime torstaina ja perjantaina Kihulla Jyväskylässä tsekattiin tälle harjoituskaudelle ekan kerran miten Mersu kulkee. Mattotestissä matto nöyryytti mut pahemman kerran ja olen pettynyt tuloksiin. Mattotestin perusteella kuntoni on tällä hetkellä lähes samalla tasolla kuin vuosi sitten. Eihän tuo mitään haittaisi jos taustat olisi identtiset, mutta vuosi sitten olin juuri palannut äitiys"lomalta" takaisin kovemman harjoittelun pariin ja nyt on kuitenkin treenailtu vähän toiseen malliin. Voima- ja nopeustesteistä sain positiivista signaalia ja niiden tasot oli paremmat kuin vuosi sitten tähän aikaan ja osassa olin jo nyt jopa viime toukokuun tasolla.
Ennen mattotestiä kysyin matolta kumpi tänään vie ja kumpi vikisee.
Testin jälkeen mieli oli pikkasen maassa, ihan luonnollista silloin kun odotukset on korkeammat kuin tulos ja joutuu pettymään. Nyt on tarkkaan mietittävä tulevia harjoitteluita, että kunto lähtee menemään oikeaan suuntaan. Tärkeitä asioita tulee olemaan todella laajalla skaalalla ja muutenkin kuin juosten tapahtuva PK-harjoittelu, vauhdikkaat juoksut, maksimivoima ja kropan huolto.
Taas kerran matto vei ja mä vikisin.
Perjantaina ja lauantaina päästiin taas kisailun makuun kun kirmailtiin Himos Winter Trail. Perjantai-iltana hilpastiin Oton kanssa lamput päässä 9km reitti. Vaikka lumi puuttui niin mehtään viritetyt valot, tulet ja kannustajat antoivat menoon lisää tunnelmaa. Oli jälleen kerran mahtavaa juosta pojan kanssa ja Oton vauhti yllätti meikäläisen kunnolla.
Himoksen mehtät imi nuoresta miehestä "mehut" irti...
Lauantaina oli aika korkata Himoksen Extreme-sarja eli 25km polkujuoksua Himoksen vaativassa maastossa. Noin pitkää polkujuoksua en ole ikinä tehnyt ja muistini mukaan tämä oli ensimmäinen polkujuoksukisani henk.koht.sarjassa, aikaisemmin olen kisannut pojan kanssa sekä joukkuekisassa.
Lähdin rohkeasti matkaan, mutta ensimmäisessä ylämäessä polkujuoksutaituri Susanna Ylinen näytti kuitenkin kaapin paikan. Radan teknisellä perälenkillä Susannan selkä tulikin vastaan ja siinä se pysyi kierroksen verran eli reilun 10km ajan. Matkan aikana tarkkailin sykkeitäni ja siellähän ne paukutti VK2-alueella, mielessä kävi miten ämmän käy, mutta askel ja kilometri kerrallaan mentiin eteenpäin. Toisen kierroksen aikana Susannan pudottaessa geelipussin maahan nousin ekaa kertaa veturiksi. Susanna ei kuitenkaan päässyt heti kantaan kiinni ja useamman kilometrin juoksentelin yksinäni. Tekniselle perälenkille lähdettäessä koin "kauhun" hetkeni kun pienen kuusen latvaan jättämäni juomavyö oli kadonnut. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Tankkaus suorituksen aikana on ollut mulle aina haastavaa mahani takia, nyt olisin kipeästi kaivannut lisäjuomaa. Seitsemää kilometriä ennen maalia alkoi seinä tuleen vastaan. Jalat ei enää hakeneet näppärästi hyviä ajolinjoja haastavilla poluilla ja päähän alkoi tulla kummallisen leijuva olo. Reitin varrelta kannustajilta kyselemällä sain juomavyöni takaisin ja join myös reilummin järjestäjien "puffet"pöydästä, mutta energiat ei enää riittäneet. Reilu kaksi km ennen maalia Susanna tuli ylämäessä takaa ohi, kannusti mukaan, mutta siihen en pystynyt. Ainoa tavoite oli selvitä heikunkeikun ololla maaliin telomatta ihteäni. Sen tein, ja pienen loppukirin sain tavoille uskollisena aikaiseksi. Maalissa osallistujapalkinnoksi saatu Elosen omenatäytepitko maistui taivaalliselta. Palautuminen ei meinannut lähteä millään käyntiin, söin ja join, mutta paha fyysinen olo jatkui monta tuntia. Oli dopingtestaajien onni etteivät tulleet lauantai-iltana vierailulle, olisi tullut normaalia visiittiä huomattavasti pidempi sessio, ei nimittäin olisi purkkiin paljoa lirahdellut moneen tuntiin. 😝
… niin myös äitistä!
Extreme-kisa oli mahtava kokemus. Nyt ymmärrän tankkauksen merkityksen, eri asia on muistanko sen seuraavalla kerralla. 😁 Juoksun aikana sai kokea monenlaisia tunteita ja ajatuksia, iloinen olen siitä kuinka positiivisena sain pidettyä ajatukseni ja oloni koko juoksun ajan. Iloinen olen myös siitä kuinka hyvin kroppani jaksoi koko matkan. Tunne on että voimat kyllä riitti, mutta ilman polttoainetta ei tämäkään Mersu kulje. Mahtava kisa ja mahtavat fiilikset!


Alla minuutin video Trailistani, kiitos Helmi Pitkänen videoista!


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Mersu kolhiintui korttelicupissa


Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu, totta joka sana!


Lauantain korttelicupissa Jämsän keskustan maisemissa oli taasen aika kokeilla Mersun kestävyyttä. Ja luojan kiitos, että jalkojen "metalli"kori on niin vahvaa tavaraa, että kolhut jäi vain "peltien" naarmuiksi. Vasemmasta ranteesta löytyi "huono hitsaus" joka petti murtumalla.


Naarmuja pintaan ja runkoon
No mitäs sitten oikein tapahtui? Lauantaina kisattiin Korttelicupin 4. osakilpailu. Matkaan lähdettiin mun lempparityylillä eli yhteislähdöllä. Matkan aikana oli mielenkiintoisia reitinvalintavälejä ja mukavaa otatusta nuorien miesten kanssa. Silmissä sykki jo radan toiseksi viimeinen rasti. Edessä oli punainen puinen aita ja päätin hypätä aidan yli vaikka lähistöllä olisi ollut aidassa myös aukko. Kaikki sekuntit säästöön, joopa joo. Hyppäsin aidan yli, mutta oikea jalka otti aidan kanssa yhteen. Vasen jalka maahan ja samalla nilkka muljahti, oikea polvi iskeytyi kovaan jäiseen ja hiekan muruilla kuorrutettuun alustaan ja myös vasen käsi otti osumaa. Siihen jäi se suunnistus, ei ollut sekuntien kalastelusta hyötyä. Pikku hiljaa pystyin kävelemään autolle. Puoli tuntia kolhun jälkeen ranne alkoi valittelemaan oloaan ja kävin kuvauttamassa sen ja samalla myös polven. Ranteen pienissä luissa on murtuma. Polvi ehjä, nilkka vähän tumma ja turvonnut. Kyllä oli onnea matkassa kun ei käynyt pahemmin ja jalat pääsi vähimmällä ja uskoisin että näillä kintuilla päästään vielä lähiaikoina urheilun makuun. Tietenkin nyt pitää malttaa ja nilkka kaipaa extrajumppailua. Mun tuurilla nyt tulee hyvät hiihtokelit kun mä en ladulle pääse, mutta mielelläni sen ilon muille suon. Ranteen kanssa saa käyttää mielikuvitusta, että selviää kotiaskareista ja esim. kakkapyllyn pesusta. Eipähän ole tylsää. : )

Edellisestä kolhusta on lähes päivälleen sen kaksi kuukautta. Toivotaan, että kahden kuukauden päästä maaliskuun alussa tämä kolhujen putki ei saa jatkoa. : )
Pientä pallomuodostusta nilkassa.

TunariTuuriRantanen

maanantai 30. joulukuuta 2019

Urheilun himo

On se vaan kumman koukuttavaa tuo urheilu. Muutama viikko sitten aamu kuudelta aamulenkille lähtö mustaan ja märkään ulkoilmaan ei houkuttanut yhtään. Menin silti. Seuraavanakaan aamuna ei houkuttanut. Menin kuitenkin. Ja siitä se "pää aukes". Kolmantena aamuna sisäisellä äänelläni ei ollut mitään vastaan sanomista aamulenkistä vaan lähestulkoon jouduin pidättelemään ihteäni, että kerkesin vaihtamaan yöpaidan lenkkivaatteisiin.


Se on jännä ja kutkuttava tunne kun urheileminen tuntuu niin mukavalta, että haluaisi koko ajan lenkille. Tuntuu vaan niin hyvälle käyttää tätä kroppaa mikä toimii ja vie mua eteenpäin ja maisema vaihtuu ja hiki virtaa. Nyt kun on draivi ja intohimo päällä niin on tärkeää lukea erityisen tarkasti mitä valmentaja on kirjoittanut harjoitussuunnitelmaan tälle maanantaille ja siellähän lukee Lepo/Kevyt.


Kovasti tekis mieli tehdä vaikka mitä, mutta nyt pitää kuunnella kroppaa eikä sitä sisäistä ääntäni mikä haluaisi koko ajan urheilla. Kroppa on väsynyt viime viikon juoksuista ja se kaipaa nyt vain huoltoa.
" Lenkille lenkille"-Nyt sisäinen ääni hiljaa!
Totuushan on, että levossa kunto kohoaa, mutta minkä takia sitä on niin vaikeaa muistaa ja ymmärtää.
"Lenkille lenkille"- Hiljaa!
Erityisen tärkeää on tänään totella tuota mitä valmentaja on kirjoittanut, koska huomenna vuoden viimeisenä urheiluna on Paviljongin Pamaus-juoksu Jyväskylässä, eli 10km ja kun numerolappu on rinnassa niin urku auki tietysti mennään. Ja eihän se kroppa hyvällä ota tuommoista juoksua vastaan, jos sille ei tänään anna mahdollisuutta palautua.
"Lenkille, lenkille"- HILJAA!


Ihan en tänään lepo/kevyt-päivänä kuitenkaan pelkästään kattoon syljeskele vaan palauttelen kroppaa kevyellä kävelylenkillä sekä jumppailemalla.


Muistakaa kuunnella omia erilaisia ääniänne niin sisäisiä kuin ulkoisiakin ja myös sitä valmentajan ääntä. : )

maanantai 23. joulukuuta 2019

maanantai 9. joulukuuta 2019

Viikon 49 treeni

Otsikko viittaa siihen mikä on ollut viikon 49 hekumallisin treeni. Mutta nyt tuleekin se katastrofaalisin.


Torstaina suunnistettiin Kurkocupin finaali Himoksen Paljakalla. Kurkocuppi on syksyinen yösuunnistussarja. Tänä syksynä omat kurkoilut jäi tähän yhteen kertaan ja se näkyi suorituksessa.
Sain houkuteltua Antin mukaan Kurkoilemaan ja Antti houkutteli minut pisimmälle radalle. Ei ehkä fiksuin valinta kummallekaan tuo pisin 7.2km reitti.


No, innolla lähdettiin yhteislähdöllä ja alku menikin mukavasti. Miehet vaan juoksivat kovempaa ja yölamppujen valot hävisi horisonttiin, jäljelle jäi pieneen lumihankeen miesten jäljet. Jatkoin "suunnistamista" yksinäni. Mitä lie ajattelin viitosrastille mennessä? Yhtään ei kartta ja maasto täsmännyt, jälkiä ei näkynyt missään ja lopulta rinteessä lumikin hävisi maastosta. Minä vaan tuskailin uuden lampun kanssa kun se ei pysynyt kunnolla päässä ja toivoin samalla näkeväni valoja ja rastin. No ei näkyny! Olin nimittäin kartan ulkopuolella lähes 500m rastiväliviivalta vinossa. Lopulta näin aukon laitaa ja pakotin ihteni paikallistamaan sijaintini. Paikallistin juu, mutta sekin oli väärä aukonlaita, mutta lähdin onneksi oikeaan suuntaan ja löysin polulle ja sain ihteni kartalle. Ja löysin vitosrastin. Ja sitten alkoi myös näkyä muita yösuunnistajia. Seuraavasta seitsemästä rastista kolme löysin suoraan. Rasti numero 13. alkoi kanssani kunnolla piilosille, aikani etsittyä aloin tuskastua ja ottaa järjen käyttöön. Jalkaterät alkoi olemaan niin kovassa umpijäässä ja vilu hiipimään takin sisään, niin tein poikkeuksellisen päätöksen ja lähdin kesken pois. Onnistuin löytämään ihteni oikealle reitille kohti maalia. Matkalla bongasin yhden valon ja Anttihan se siellä köpsötteli menemään kipeillä kintuillaan. Porukalla tultiin viimeisten rastien kautta maaliin ja jotenkin aika huvittavaa, että 77 suunnistajasta just me kohdattiin siellä mehtässä. Nykyään kun aika harvoin vietetään kahdenkeskistä aikaa, nyt sitä sitten tarjoiltiin Himoksen perämehtässä suunnistuksen merkeissä. 😄


Se oli sellanen yösuunnistus. Rata ja maasto oli mahtavat, mutta mun ajatukset ei. No miksi en vain "vaikene" tästä tolvailusuunnistuksestani? Niin hyvä kysymys ja vastaukseksi voisi Matin sanoin sanoa, että "Elämä on laiffii"!  😄
Oranssilla tussilla mun kulkema reitti.