Mopoilua

Viikko vierähtänyt ja leikkauksesta toivuttu hyvin, eikä tuo murtunut pikkuvarvaskaan enää pahemmin vaivaa. : )

Sunnuntaina kävin tekemässä kävely-hölkkälenkin ja vaikuttaa siltä, että tulevalla viikolla pääsen palaamaan normaalin harjoittelun pariin. Ihanaa!

Sunnuntaina käytiin Oton kanssa mopoilemassa. Oli kivaa! Sillon kun olin iältäni vähän enemmän kakara, niin keltanen Suzuki PV oli mun paras kaveri ja kilometrejä nieltiin yhessä paljon. Keltanen PV iloitsee nykyään mun kummipojan käytössä ja meillä on sininen Suzuki PV. : ) Ottohan sillä eniten päristelee ja odottaa kovasti, että täyttää 15-vuotta ja pääsee kylille ajeleen. Mutta nämä jäljellä olevat 4 vuotta poika joutuu tyytyyn pienempiin ympyröihin ja mä voin käyttää mopoa vaikka kauppakassinani.

Kakspyöräset päristimet on koko meijän perheen mieleen, tai no Urhosta ei voi vielä varmaks sanoo: viime toukokuussa mopoilin pitkästä aikaa, laskettu-aika oli jo mennyt. Hyvin PV jaksoi viedä mua ja mun mahaa ja mahan päällä hupparin sisässä matkusti Nipsu 5kk. Seuraavana yönä lähdettiin synnyttään. : )

Kauden päättäjäiset

Majatalo Morvassa kokoustettiin tänään JRV:n syyskokous sekä vietettiin kauden päättäjäisiä ja palkintojakin jaettiin menestyksekkään kauden jälkeen runsaasti. Mukavan tapahtuman vanhimman ja nuorimman ikäero oli huikeat 90 vuotta ja 8 kuukautta. Hyvä Sole ja Urho!

Iso osa JRV:n kauden 2018 SM-mitalisteista

Viikon treeni

Tämän viikon treeni ei olekaan treeni, treenisaldo jäi tällä viikolla yhteen eikä sekään harjoitus antanut kutkuttavia fiiliksiä. Olin keskiviikkona suunnitellussa ja kauan odotetussa leikkauksessa ja nyt olen sairaslomalla vielä tulevankin viikon. Toki kevyttä liikuntaa pääsen harrastamaan.


Olen tässä pohdiskellut jännittämistä. Jännitin keskiviikon leikkausta todella paljon, tottakai kun tilanne oli ihan uusi. Mutta minkä takia jännitystuntemuksia tulee myös tutuissakin tilanteissa? Vai voiko urheilussa mikään olla täysin tuttua? Olen huomannut, että urheileminen aiheuttaa nykyään useammin jännityksen kutkutuksia kuin nuorempana, luulisi sen menevän toistepäin. Mulla perhoset lepattaa mahassa lähes aina ennen kovia harjotuksia ja saatikka sitten kisoissa. Kuinka monesti on oltu MM-kisojen karanteenissa ja jännitys on alkanut kuristaan kurkkua ja mielessä on käynyt, että minkä ihmeen takia olen taas laittanut ihteni tähän tilanteeseen. Olen myös jännittänyt niin, että jännitys on mennyt aivan ylitte, ja on muuten ilkeetä suunnistaa MM-pitkää matkaa läpi, kun tuntuu että kartasta ei ymmärrä mitään ja tuntuu kuin kroppa ei olisi koskaan käynyt lenkillä. (ja kuitenkin samalla viikolla on saavutettu viestistä mitali)


Nykyään tiedän että kaikessa ällötyksessään jännitys on kiva kaveri, se terästää aisteja ja saa veren virtaamaan kunnolla, mutta sitä kaveria ei saa päästää joka paikkaan eikä sen saa antaa hallita mua. Ne jännityksen hetket (välillä tunnit) mennään läpi ajattelemalla muuta kuin sitä tulevaa kilpailua, puuhastellaan ja pyritään rentouteen. Vikatikki on ruveta tekemään paniikissa mielikuvaharjotuksia. Tietty verkatessa normi setti, mutta märehtimään ei passaa ruveta, se tuhoaa itseluottamusta. Ja vaikka kuinka on ennen kisaa jännittänyt niin lähtöhetken jälkeen ei jännitykset häiritse.


Pahin tilanne on jos ennen kisaa perhoset ei liitelekään mahassa, yleensä sillon kisa ei anna isoja fiiliksiä ja suorituksenkin joutuu piiskaamaan esille. Eli ystäväiseni jännitys, muistathan tulla seurakseni jatkossakin!!!


Jännityshän usein merkitsee sitä että tilanne on tärkeä, mietin vaan että onko mulle oikeesti tärkeetä se kuka telkkarista kahtotun hiihtokisan voittaa?

Talvi hohoiii

Saas nähä millon se talvi sieltä rupeaa puksuttelemaan, mutta se on varmaa että helmikuussa Himoksella juostaan HimosWinterTrail. Viime vuonna hilputin kahden huipputyypin kanssa, Otto paineli edessä menemään ja "Paavali" potki mahassa vauhtia.  Nyt jo odotan vesi kielellä kuinka kauniita lumirännejä tulevassa lumipolkujuoksussa on tarjolla!

Viikon treeni

Viikon treeni pamahti jo ennen kuin viikko on lopussakaan. Ei ole Kurkocupin voittanutta! Torstai-iltana Kurkocaravaani saapui Jämsään leikkimään Esileikkikurkoa Loilon suunnalle. Naapurimaastossahan suunnistetaan ensi syksynä SM-yö. Yhteislähdöllä meitä kirmasi pimeään, märkään ja sateiseen mehtään yli 100 suunnistajaa, kahjoja riittää. Edellisestä yösuunnistuksestani oli vuosi aikaa, mutta vuonna 1999 alkanut Kurkocup-urani on onneks takonut kurkoilutaidon selkärankaan asti. Paitsi että Kurko-cupissa voi tulla ihan mitä vaan vastaan ja kaikkeen ei voi varautua. Tällä kertaa ylläreiltä säästyttiin ja mun suoritus lähti hyvin käyntiin. JRV:n Ollin kanssa päästiin keulille (tai ainakin niin luulin, väliajoista näin että siellä mun valokeilan kantamattomissa edellä olikin Heikki leikkiny kasi rastille asti) ja suunnistettiin pitkät pätkät kahestaan. Ysirastille tuli ainut virhe kun olin jo iskemässä emittiä leimasimeen, mutta hups se puuttukin, olinkin hairahtunu 10 metriä sivuun oikealta kiveltä. Lopussa muutama gubbemies suunnisti ohitte. Tässä tulokset.

Toivotaan että Kurkocuppia järjestetään vielä seuraavatkin 20 vuotta, on se vaan niin hienuu puuhaa!!!

Viikon treeni

Viikon 44 kihelmöivin treeni osuu taasen sunnuntaille. Tällä kertaa ei kuitenkaan palauteltu vaan heräteltiin kroppaa Oinaalan urheilukentällä. Ohjelmassa oli 2*5*200m ja 2*5*100m. Edellisestä kerrasta tartanilla onkin aikaa kulunut yli vuosi ja eipä noita vetojakaan ole tullut harrastettua sitten viime kesän. Ajat oli 200 metrillä 47-42s ja 100m naatiskelin 20-17s. Ajoilla ei sinänsä ollut merkitystä eikä tarkoituskaan ollut iskee täpöö. Juoksun piti tuntua kivalta ja helpolta. Ja sitä se oli!

Mikä Mersu?

Kuka ihmeen Mersu? Sitä en muista kuka suunnistuspiireissä tämän lempinimen mulle antoi, mutta kerron nyt kevyesti taustojani.


Pompsahdin suunnistuksen A-maajoukkueeseen 2008 eli vuosi Oton syntymän jälkeen. Olenkin sanonut että Otto teki musta huippu-urheilijan: lenkille mentiin silloin kun lapsi oli päikkäreillä, syötiin säännöllisesti ja nukuttiin yöt hyvin. Eli jämptiä elämää. Elikkäs silloin vuonna 2008 saalistin EM-kisoista joka startista vähintään plaketin ja kirkkaimpana keskimatkan hopea. MM-kisoissa sitten tärähti kunnolla ja suunnistimme viestistä kultaa eli musta tuli Maailmanmestari! Huikea tunne kun saavuttaa teini-iässä elämään lähteneen unelman!


Kuvaajaa kiinnostaa joku muu kuin mun eka henk.koht. MM-mitali. :)

Vuosien saatossa urheilu on antanut paljon lisää niitä huikeita tunteita, joista esiin nostan 2013 ja 2015 MM-keskimatkat, joilta sain pronssia ja hopeaa. Ne kilpailut on jäänyt mieleen etenkin omassa kuplassani tehdyistä suorituksista. Se tunne kun kaikki toimii, sä aistit ja näet asioita ympäriltäsi, mutta iholle pääsee vain ne asiat mitä sä tarvitset. Mahtava tunne ja vielä kun suunnistuksessa on fyysinen puoli mukana ja kisan aikana koet lukuisia määriä muuttuvia tekijöitä, jotka ei saa viedä suoritusta väärille raiteille. Keskimatkalla 2013 olin ns. selkä seinää vasten, koska en tiennyt jatkuuko urani vielä niitten ”koti” MM-kisojen jälkeen. Onneksi jatkui ja 2015 MM-kisoissa matkaseurueemme oli kasvanut 1-vuotiaalla Elnalla.

Kuvaajaa kiinnostaa mun toinen henk.koht. MM-mitali. Mutta mitä asiaa on Nandilla? :)

Urheilu on välillä verta...

2016 EM-kisoissa toteutui lisää suuria urheilu-unelmiani, sain olla Suomen ankkuri viestissä ja WAU mikä viesti. Lähdin matkaan kärjen takaa, heti alkumatkasta totesin etten kerkiä juosten toisten matkassa ja mä suunnistin, upposin omaan kuplaani. Tulin varvaukseen eli yleisörastille ja matkaseurana oli Tove, kovista kovin Tove. Siinä sitä porskutettiin porukalla toiseks viimeselle rastille. Videoilta olen nähnyt kuinka vaihdan vaihdetta ja liidän Toven ohi, muistikuvia ei siitä hetkestä ole. Maalissa saan kuulla että meistä tuli Euroopanmestareita. Ja ne unelmat mitkä toteutui oli taistella ankkuri-osuudella voitosta, kisata loppukirissä ja tulla Euroopanmestariksi. Huikeita tunteita!

Nyt elellään vuotta 2018 ja matkaseurueemme on jälleen kasvanut yhdellä. Sylissä tuhisee Urho, reilut 5kk. Mikä mua edelleen ajaa haastamaan ihteeni tuonne kilpakentille? ”Takataskussa” on riittävä määrä mitaleita ja titteleitä, urheilu on vienyt moniin eri maihin sekä antanut mahdollisuuden kokea hienoja juhlatilaisuuksia, huikeita urheilu-unelmia on täyttynyt, urheilu on antanut paljon! Myös elämänkumppanin.



...hikeä...

Eihän urheilu joka päivä juhlaa ole. Epävarmuutta, fyysistä pahaa oloo, väsymystäkin ja vaikka minkälaisia tunteita. Mutta on se vaan niin hienuu! Mä haluan kuulla kuinka mun kunto kasvaa, tuntea kuinka lihakset vahvistuu, kuinka ihanaa on juosta, laittaa ihteensä tiukille, kisata, löytää rasteja, tuntea keskittymisen syveneminen ja jossain siellä häämöttää ne MM-startit. Niissä mä haluan päästä siihen kuplaani, upota omaan tekemiseeni ja nauttia. Sen takia mä tätä haluan tehä! Nyt tiedän mitä on se sisäinen palo, sitä mä tunnen urheilua kohtaan!



...ja juhlia!

Tarina alkoi siitä kuka mä oon eli olen suunnistava kolmen lapsen äiti Jämsästä, joka tykkää käsitöistä ja moottoripyöristä, rakastaa lasten kanssa tanssimista olohuoneen lattialla ja nauttii hilpeydellä kun saa poksutella tyhjiä maitopurkkeja leivinuunin tulessa.