Mikä Mersu?

Kuka ihmeen Mersu? Sitä en muista kuka suunnistuspiireissä tämän lempinimen mulle antoi, mutta kerron nyt kevyesti taustojani.


Pompsahdin suunnistuksen A-maajoukkueeseen 2008 eli vuosi Oton syntymän jälkeen. Olenkin sanonut että Otto teki musta huippu-urheilijan: lenkille mentiin silloin kun lapsi oli päikkäreillä, syötiin säännöllisesti ja nukuttiin yöt hyvin. Eli jämptiä elämää. Elikkäs silloin vuonna 2008 saalistin EM-kisoista joka startista vähintään plaketin ja kirkkaimpana keskimatkan hopea. MM-kisoissa sitten tärähti kunnolla ja suunnistimme viestistä kultaa eli musta tuli Maailmanmestari! Huikea tunne kun saavuttaa teini-iässä elämään lähteneen unelman!


Kuvaajaa kiinnostaa joku muu kuin mun eka henk.koht. MM-mitali. :)

Vuosien saatossa urheilu on antanut paljon lisää niitä huikeita tunteita, joista esiin nostan 2013 ja 2015 MM-keskimatkat, joilta sain pronssia ja hopeaa. Ne kilpailut on jäänyt mieleen etenkin omassa kuplassani tehdyistä suorituksista. Se tunne kun kaikki toimii, sä aistit ja näet asioita ympäriltäsi, mutta iholle pääsee vain ne asiat mitä sä tarvitset. Mahtava tunne ja vielä kun suunnistuksessa on fyysinen puoli mukana ja kisan aikana koet lukuisia määriä muuttuvia tekijöitä, jotka ei saa viedä suoritusta väärille raiteille. Keskimatkalla 2013 olin ns. selkä seinää vasten, koska en tiennyt jatkuuko urani vielä niitten ”koti” MM-kisojen jälkeen. Onneksi jatkui ja 2015 MM-kisoissa matkaseurueemme oli kasvanut 1-vuotiaalla Elnalla.

Kuvaajaa kiinnostaa mun toinen henk.koht. MM-mitali. Mutta mitä asiaa on Nandilla? :)

Urheilu on välillä verta...

2016 EM-kisoissa toteutui lisää suuria urheilu-unelmiani, sain olla Suomen ankkuri viestissä ja WAU mikä viesti. Lähdin matkaan kärjen takaa, heti alkumatkasta totesin etten kerkiä juosten toisten matkassa ja mä suunnistin, upposin omaan kuplaani. Tulin varvaukseen eli yleisörastille ja matkaseurana oli Tove, kovista kovin Tove. Siinä sitä porskutettiin porukalla toiseks viimeselle rastille. Videoilta olen nähnyt kuinka vaihdan vaihdetta ja liidän Toven ohi, muistikuvia ei siitä hetkestä ole. Maalissa saan kuulla että meistä tuli Euroopanmestareita. Ja ne unelmat mitkä toteutui oli taistella ankkuri-osuudella voitosta, kisata loppukirissä ja tulla Euroopanmestariksi. Huikeita tunteita!

Nyt elellään vuotta 2018 ja matkaseurueemme on jälleen kasvanut yhdellä. Sylissä tuhisee Urho, reilut 5kk. Mikä mua edelleen ajaa haastamaan ihteeni tuonne kilpakentille? ”Takataskussa” on riittävä määrä mitaleita ja titteleitä, urheilu on vienyt moniin eri maihin sekä antanut mahdollisuuden kokea hienoja juhlatilaisuuksia, huikeita urheilu-unelmia on täyttynyt, urheilu on antanut paljon! Myös elämänkumppanin.



...hikeä...

Eihän urheilu joka päivä juhlaa ole. Epävarmuutta, fyysistä pahaa oloo, väsymystäkin ja vaikka minkälaisia tunteita. Mutta on se vaan niin hienuu! Mä haluan kuulla kuinka mun kunto kasvaa, tuntea kuinka lihakset vahvistuu, kuinka ihanaa on juosta, laittaa ihteensä tiukille, kisata, löytää rasteja, tuntea keskittymisen syveneminen ja jossain siellä häämöttää ne MM-startit. Niissä mä haluan päästä siihen kuplaani, upota omaan tekemiseeni ja nauttia. Sen takia mä tätä haluan tehä! Nyt tiedän mitä on se sisäinen palo, sitä mä tunnen urheilua kohtaan!



...ja juhlia!

Tarina alkoi siitä kuka mä oon eli olen suunnistava kolmen lapsen äiti Jämsästä, joka tykkää käsitöistä ja moottoripyöristä, rakastaa lasten kanssa tanssimista olohuoneen lattialla ja nauttii hilpeydellä kun saa poksutella tyhjiä maitopurkkeja leivinuunin tulessa.