Urheilu on tunteita!

maanantai 25. marraskuuta 2019

"Saikulta" sorvin ääreen

Nyt on takanapäin niin sairasloma kuin ylimenokausikin ja paluu kehittävän harjoittelun pariin on tapahtunut.


Polkupyörätunaroinnin jälkeen meni viikon verran pääsääntöisesti makuuasennossa. Seuraavalla viikolla pääsin liikkumaan jumpaten, vesijuosten sekä polkien kuntopyörällä missä jalat veivaa kropan edessä, maisemat ei toki näissä liikuntamuodoissa paljoa vaihtuneet, mutta tuntu hyvältä saada hikeä pintaan. Kun kaatumisesta oli kulunut reilut kaksi viikkoa niin pääsin pikkasen juoksemaan, juuri sopivasti JNC-finaaliin Jyväskylän Paviljonkiin. JNC eli Jyväskylä Night Challenge on tarjonnut nyt syksyllä meille suunnistushulluille pimeässä (lamput päässä) tapahtuvaa sprinttisuunnistusta. Muilla kerroilla paineltiin menemään pihalla, mutta vikalla kerralla kirmattiin Paviljongin sisällä. Ja hauskaa oli!
Viime viikonloppuna palasinkin rytinällä sorvin ääreen. Vuorossa oli maajoukkue-leiri Pajulahden urheiluopistolla. On muuten loisto paikka tuo Pajulahti! Tuntui oikein mukavalta leireillä ja päästä taasen harjoittelun makuun. Vaikka kevensin suunnitellusta ohjelmasta lauantai-aamupäivän vauhdikkaamman juoksun pyöräilyyn ja jumppa-juoksutekniikkaan niin jaloissa kyllä tuntee monessa kohtaa leirin antimet. Perjantain Rami Virlanderin ohjaama juoksutekniikka ja lauantai-iltapäivän radalla tehty 7*1000m juoksu teki tehtävänsä. Tämmöset jalkojen juntturat tuntuu nyt vaan mukavilta ja ne kyllä sulaa pois. Erityisen iloinen olen kun leirin rasitukset ei tunnu lantiossa ja häntäluussa. Nyt uskallan pyyhkiä mielestäni pyöräkaatumisen ja sen aiheuttamat ongelmat. Treenit kutsuu, JES!!!

JRV:lta oli hyvä edustus Pajulahden viikonlopussa:
kuvasta puuttuvat SuHu-ryhmäläiset Helmi ja Topias,
nuorten maajoukkueen Hilla, Miksu, Inka, Aarni, Samuli ja Lassi
sekä aikuisissa mä.
Huippua!

torstai 14. marraskuuta 2019

JRV 70-vuotta!

Jämsän Retki-Veikot on nyt 70-vuotias. JRV eli seura joka on minut kasvattanut ja kesyttänyt suunnistuksen maailmaan, ruokkinut ja ravinnut rastilippujen metsästykseen, opettanut ja ohjannut oikeille reitinvalinnoille, mahdollistanut menestyksen maailmalla. Mitä ja mikä JRV oikeasti on?

Mielestäni JRV on iso joukko erilaisia ihmisiä, ihania seuraihmisiä! Jokaisella meistä on omat tantereet joilta ponnistamme rastien metsästykseen, sekä omat tavoitteemme ja intohimomme miksi niitä rasteja metsästämme. Yhdistävänä tekijänä meillä on puna-musta-valkoiset seuravärit sekä iloinen mieli. JRV on seura jossa minun on helppo hengittää ja olla oma (välillä räiskyväkin) ihteni. Sitä JRV on mulle ollut jo 30 vuotta ja uskoisin, että tulee aina olemaankin hamaan tappiin asti.
JRV on siis 70-vuotta eli mukavasti "eläkeiässä". Usein sanotaan, että eläkeläisillä riittää puuhaa ja hoppua. Tämä pätee myös seuraan, ohjattuja harjoituksia riittää lähes jokaiselle viikonpäivälle, ja mikäs siinä on treenatessa mukavalla porukalla.


Viime perjantaina juhlistimme yli 150 kartanpyörittäjän kanssa seuraamme samassa paikassa, jossa seuramme perustettiin vuonna 1949 eli Jämsänkosken Ilveslinnassa. Juhlat oli hersyvän hauskan makoisat. Välillä oli kyynel silmäkulmassa herkistymisestä ja välillä posket naurusta kipeänä. Suunnistusvuosieni aikana on tapahtunut monenlaista. Vanha Venlatiimimme (Maaret Rantanen, Mia Taini, Tia Tarkiainen, Laura Joensuu (ja mä katsomon puolella)) esiintyi pitkästä aikaa, siinä naisten laulua kuunnellessa kerkesi mielessä käydä monia kokemuksia, joita yhdessä 2000-luvun alkupuolella koimme. Hetken päästä olin palkittavana tämän vuoden Venlojen viestin saavutuksestamme yhdessä joukkueeni (Inka Nurminen, Hilla Pitkänen, Mikaela Karjalainen) kanssa, sillä hetkellä tunsin suurta kiitollisuutta tiimi- ja joukkuekavereitani, seuraani ja seuraväkeä kohtaan, niin paljon olen elämyksiä saanut kokea. Lavalle kanssamme nousi myös tämän vuoden Nuorten Jukolan voittajajoukkue. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä myöntää, että mielessä kävi se kuka ei kuulu joukkoon, olinhan muita vähintään puolet vanhempi. Mutta minkäs teet ja saa nähdä käykö toteen Suomen parhaan kooMikko, lähes seurakaverini Mikko Vaismaan showsaan mainitsema letkautus, että seuraavan 70-vuoden päästä Merja se urheilee edelleen maajoukkueessa. Tiedä sitten sanoiko hyvällä vai pahalla. Heh heh! :)

Alla muutamia Kurosen Tommin ottamia kuvia juhlista.
Juhlallisuudet aloitettiin lyhyellä näytelmällä, jossa palattiin
vuoden 1949 suunnistuksen erikoisseuran perustamiskokoukseen.

Illan aikana saimme nauttia monenlaisista musiikkiesityksistä,
tässä vuorossa seuramme nuorisoa.
Nostalgiaa vanhojen seuravaatteiden kera.

Nauru pidentää ikää-Kiitos Mikko Vaismaa lisävuosista!
JRV:n junioreita ja kaksi senioria.


tiistai 5. marraskuuta 2019

Varokaa jäätä!

Lapsuuden mieleen painuneimpia ohjelmia Pikku Kakkosessa oli jäävaroitus. Ohjelmassa varoitettiin aina syksyn-alkutalven aikana heikoista järvien jäistä. Jäävaroitus alkaa olemaan jälleen hyvinkin aiheellinen ohjelma.


Mä haluan varoittaa myöskin jäästä, nimittäin teiden pinnoilla olevasta jäästä.


Tie ei näytä olean paksun jään peitossa,
mutta liukas oli.
Sunnuntaina lähdettiin Antin kanssa 50km pyörälenkille Heräkulma-Palsinajärvi-Holiseva-Riihijärvi-reitille. Lenkin ideana oli kiertää ja kuvata Lampien lumosta metsien mahtiin-kirjasta löytyviä luontokohteita (tästä myöhemmin lisää). Matka vain keskeytyi ennen ensimmäistä kohdetta 16km kohdalla. Antti oli viittä kilometriä aikaisemmin sanonut, että jäisellä tiellä pitää joko mennä varovaisesti tai pelleillä. Sanoin, että pelleile sinä niin minä menen varovasti. Loivassa alamäessä ohitin Antin ja menin huomaamattani 10cm jään puolelle ja silloin 25km/h vauhdista lähti pyörä alta ja lensin suoraan häntäluulleni kovaan jäiseen tiehen. Keskellä tietä kontallani ollessani tajusin, että nyt tarvitaan apua. Kipu oli kauhea ja ihteään ei pystynyt liikuttamaan. Ennen lenkille lähtöä Antti oli esitellyt juomarepustaan löytyvää avaruuslakanaa, liekö ollut kohtalon härnäämistä, mutta nyt sille tuli käyttöä, kun sen sisällä odottelin ambulanssia.

Tässä tarinassa näyttää olevan onnellinen loppu. Röntgenkuvissa ei löytynyt murtumaa. Istua pystyn pieniä hetkiä tietyssä asennossa, kävely onnistuu. Mutta kaikista helpointa on olla pitkänään. Kipuja tietenkin vielä on, mutta uskon ja toivon että ne alkaa päivä päivältä helpottamaan.

Syy miksi tästä kirjoitin on, että varokaa jäätä, niin heikkoja kuin vahvoja, niin järvissä kuin maastossakin, jää on liukasta!

Enpä ollut ennen ambulanssikyytiä kokenutkaan.
Hyvää kyytiä oli, mutta en taho ottaa tavaks.