On se vaan kumman koukuttavaa tuo urheilu. Muutama viikko sitten aamu kuudelta aamulenkille lähtö mustaan ja märkään ulkoilmaan ei houkuttanut yhtään. Menin silti. Seuraavanakaan aamuna ei houkuttanut. Menin kuitenkin. Ja siitä se "pää aukes". Kolmantena aamuna sisäisellä äänelläni ei ollut mitään vastaan sanomista aamulenkistä vaan lähestulkoon jouduin pidättelemään ihteäni, että kerkesin vaihtamaan yöpaidan lenkkivaatteisiin.
Se on jännä ja kutkuttava tunne kun urheileminen tuntuu niin mukavalta, että haluaisi koko ajan lenkille. Tuntuu vaan niin hyvälle käyttää tätä kroppaa mikä toimii ja vie mua eteenpäin ja maisema vaihtuu ja hiki virtaa. Nyt kun on draivi ja intohimo päällä niin on tärkeää lukea erityisen tarkasti mitä valmentaja on kirjoittanut harjoitussuunnitelmaan tälle maanantaille ja siellähän lukee Lepo/Kevyt.
Kovasti tekis mieli tehdä vaikka mitä, mutta nyt pitää kuunnella kroppaa eikä sitä sisäistä ääntäni mikä haluaisi koko ajan urheilla. Kroppa on väsynyt viime viikon juoksuista ja se kaipaa nyt vain huoltoa.
" Lenkille lenkille"-Nyt sisäinen ääni hiljaa!
Totuushan on, että levossa kunto kohoaa, mutta minkä takia sitä on niin vaikeaa muistaa ja ymmärtää.
"Lenkille lenkille"- Hiljaa!
Erityisen tärkeää on tänään totella tuota mitä valmentaja on kirjoittanut, koska huomenna vuoden viimeisenä urheiluna on Paviljongin Pamaus-juoksu Jyväskylässä, eli 10km ja kun numerolappu on rinnassa niin urku auki tietysti mennään. Ja eihän se kroppa hyvällä ota tuommoista juoksua vastaan, jos sille ei tänään anna mahdollisuutta palautua.
"Lenkille, lenkille"- HILJAA!
Ihan en tänään lepo/kevyt-päivänä kuitenkaan pelkästään kattoon syljeskele vaan palauttelen kroppaa kevyellä kävelylenkillä sekä jumppailemalla.
Muistakaa kuunnella omia erilaisia ääniänne niin sisäisiä kuin ulkoisiakin ja myös sitä valmentajan ääntä. : )
maanantai 30. joulukuuta 2019
maanantai 23. joulukuuta 2019
maanantai 9. joulukuuta 2019
Viikon 49 treeni
Otsikko viittaa siihen mikä on ollut viikon 49 hekumallisin treeni. Mutta nyt tuleekin se katastrofaalisin.
Torstaina suunnistettiin Kurkocupin finaali Himoksen Paljakalla. Kurkocuppi on syksyinen yösuunnistussarja. Tänä syksynä omat kurkoilut jäi tähän yhteen kertaan ja se näkyi suorituksessa.
Sain houkuteltua Antin mukaan Kurkoilemaan ja Antti houkutteli minut pisimmälle radalle. Ei ehkä fiksuin valinta kummallekaan tuo pisin 7.2km reitti.
No, innolla lähdettiin yhteislähdöllä ja alku menikin mukavasti. Miehet vaan juoksivat kovempaa ja yölamppujen valot hävisi horisonttiin, jäljelle jäi pieneen lumihankeen miesten jäljet. Jatkoin "suunnistamista" yksinäni. Mitä lie ajattelin viitosrastille mennessä? Yhtään ei kartta ja maasto täsmännyt, jälkiä ei näkynyt missään ja lopulta rinteessä lumikin hävisi maastosta. Minä vaan tuskailin uuden lampun kanssa kun se ei pysynyt kunnolla päässä ja toivoin samalla näkeväni valoja ja rastin. No ei näkyny! Olin nimittäin kartan ulkopuolella lähes 500m rastiväliviivalta vinossa. Lopulta näin aukon laitaa ja pakotin ihteni paikallistamaan sijaintini. Paikallistin juu, mutta sekin oli väärä aukonlaita, mutta lähdin onneksi oikeaan suuntaan ja löysin polulle ja sain ihteni kartalle. Ja löysin vitosrastin. Ja sitten alkoi myös näkyä muita yösuunnistajia. Seuraavasta seitsemästä rastista kolme löysin suoraan. Rasti numero 13. alkoi kanssani kunnolla piilosille, aikani etsittyä aloin tuskastua ja ottaa järjen käyttöön. Jalkaterät alkoi olemaan niin kovassa umpijäässä ja vilu hiipimään takin sisään, niin tein poikkeuksellisen päätöksen ja lähdin kesken pois. Onnistuin löytämään ihteni oikealle reitille kohti maalia. Matkalla bongasin yhden valon ja Anttihan se siellä köpsötteli menemään kipeillä kintuillaan. Porukalla tultiin viimeisten rastien kautta maaliin ja jotenkin aika huvittavaa, että 77 suunnistajasta just me kohdattiin siellä mehtässä. Nykyään kun aika harvoin vietetään kahdenkeskistä aikaa, nyt sitä sitten tarjoiltiin Himoksen perämehtässä suunnistuksen merkeissä. 😄
Se oli sellanen yösuunnistus. Rata ja maasto oli mahtavat, mutta mun ajatukset ei. No miksi en vain "vaikene" tästä tolvailusuunnistuksestani? Niin hyvä kysymys ja vastaukseksi voisi Matin sanoin sanoa, että "Elämä on laiffii"! 😄
Torstaina suunnistettiin Kurkocupin finaali Himoksen Paljakalla. Kurkocuppi on syksyinen yösuunnistussarja. Tänä syksynä omat kurkoilut jäi tähän yhteen kertaan ja se näkyi suorituksessa.
Sain houkuteltua Antin mukaan Kurkoilemaan ja Antti houkutteli minut pisimmälle radalle. Ei ehkä fiksuin valinta kummallekaan tuo pisin 7.2km reitti.
No, innolla lähdettiin yhteislähdöllä ja alku menikin mukavasti. Miehet vaan juoksivat kovempaa ja yölamppujen valot hävisi horisonttiin, jäljelle jäi pieneen lumihankeen miesten jäljet. Jatkoin "suunnistamista" yksinäni. Mitä lie ajattelin viitosrastille mennessä? Yhtään ei kartta ja maasto täsmännyt, jälkiä ei näkynyt missään ja lopulta rinteessä lumikin hävisi maastosta. Minä vaan tuskailin uuden lampun kanssa kun se ei pysynyt kunnolla päässä ja toivoin samalla näkeväni valoja ja rastin. No ei näkyny! Olin nimittäin kartan ulkopuolella lähes 500m rastiväliviivalta vinossa. Lopulta näin aukon laitaa ja pakotin ihteni paikallistamaan sijaintini. Paikallistin juu, mutta sekin oli väärä aukonlaita, mutta lähdin onneksi oikeaan suuntaan ja löysin polulle ja sain ihteni kartalle. Ja löysin vitosrastin. Ja sitten alkoi myös näkyä muita yösuunnistajia. Seuraavasta seitsemästä rastista kolme löysin suoraan. Rasti numero 13. alkoi kanssani kunnolla piilosille, aikani etsittyä aloin tuskastua ja ottaa järjen käyttöön. Jalkaterät alkoi olemaan niin kovassa umpijäässä ja vilu hiipimään takin sisään, niin tein poikkeuksellisen päätöksen ja lähdin kesken pois. Onnistuin löytämään ihteni oikealle reitille kohti maalia. Matkalla bongasin yhden valon ja Anttihan se siellä köpsötteli menemään kipeillä kintuillaan. Porukalla tultiin viimeisten rastien kautta maaliin ja jotenkin aika huvittavaa, että 77 suunnistajasta just me kohdattiin siellä mehtässä. Nykyään kun aika harvoin vietetään kahdenkeskistä aikaa, nyt sitä sitten tarjoiltiin Himoksen perämehtässä suunnistuksen merkeissä. 😄
Se oli sellanen yösuunnistus. Rata ja maasto oli mahtavat, mutta mun ajatukset ei. No miksi en vain "vaikene" tästä tolvailusuunnistuksestani? Niin hyvä kysymys ja vastaukseksi voisi Matin sanoin sanoa, että "Elämä on laiffii"! 😄
 |
| Oranssilla tussilla mun kulkema reitti. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)