Urheilun himo

On se vaan kumman koukuttavaa tuo urheilu. Muutama viikko sitten aamu kuudelta aamulenkille lähtö mustaan ja märkään ulkoilmaan ei houkuttanut yhtään. Menin silti. Seuraavanakaan aamuna ei houkuttanut. Menin kuitenkin. Ja siitä se "pää aukes". Kolmantena aamuna sisäisellä äänelläni ei ollut mitään vastaan sanomista aamulenkistä vaan lähestulkoon jouduin pidättelemään ihteäni, että kerkesin vaihtamaan yöpaidan lenkkivaatteisiin.


Se on jännä ja kutkuttava tunne kun urheileminen tuntuu niin mukavalta, että haluaisi koko ajan lenkille. Tuntuu vaan niin hyvälle käyttää tätä kroppaa mikä toimii ja vie mua eteenpäin ja maisema vaihtuu ja hiki virtaa. Nyt kun on draivi ja intohimo päällä niin on tärkeää lukea erityisen tarkasti mitä valmentaja on kirjoittanut harjoitussuunnitelmaan tälle maanantaille ja siellähän lukee Lepo/Kevyt.


Kovasti tekis mieli tehdä vaikka mitä, mutta nyt pitää kuunnella kroppaa eikä sitä sisäistä ääntäni mikä haluaisi koko ajan urheilla. Kroppa on väsynyt viime viikon juoksuista ja se kaipaa nyt vain huoltoa.
" Lenkille lenkille"-Nyt sisäinen ääni hiljaa!
Totuushan on, että levossa kunto kohoaa, mutta minkä takia sitä on niin vaikeaa muistaa ja ymmärtää.
"Lenkille lenkille"- Hiljaa!
Erityisen tärkeää on tänään totella tuota mitä valmentaja on kirjoittanut, koska huomenna vuoden viimeisenä urheiluna on Paviljongin Pamaus-juoksu Jyväskylässä, eli 10km ja kun numerolappu on rinnassa niin urku auki tietysti mennään. Ja eihän se kroppa hyvällä ota tuommoista juoksua vastaan, jos sille ei tänään anna mahdollisuutta palautua.
"Lenkille, lenkille"- HILJAA!


Ihan en tänään lepo/kevyt-päivänä kuitenkaan pelkästään kattoon syljeskele vaan palauttelen kroppaa kevyellä kävelylenkillä sekä jumppailemalla.


Muistakaa kuunnella omia erilaisia ääniänne niin sisäisiä kuin ulkoisiakin ja myös sitä valmentajan ääntä. : )

Mukavaa Joulua!

Nipsun kanssa toivotetaan kaikille
oikein mukavaa Joulua! 

Viikon 49 treeni

Otsikko viittaa siihen mikä on ollut viikon 49 hekumallisin treeni. Mutta nyt tuleekin se katastrofaalisin.


Torstaina suunnistettiin Kurkocupin finaali Himoksen Paljakalla. Kurkocuppi on syksyinen yösuunnistussarja. Tänä syksynä omat kurkoilut jäi tähän yhteen kertaan ja se näkyi suorituksessa.
Sain houkuteltua Antin mukaan Kurkoilemaan ja Antti houkutteli minut pisimmälle radalle. Ei ehkä fiksuin valinta kummallekaan tuo pisin 7.2km reitti.


No, innolla lähdettiin yhteislähdöllä ja alku menikin mukavasti. Miehet vaan juoksivat kovempaa ja yölamppujen valot hävisi horisonttiin, jäljelle jäi pieneen lumihankeen miesten jäljet. Jatkoin "suunnistamista" yksinäni. Mitä lie ajattelin viitosrastille mennessä? Yhtään ei kartta ja maasto täsmännyt, jälkiä ei näkynyt missään ja lopulta rinteessä lumikin hävisi maastosta. Minä vaan tuskailin uuden lampun kanssa kun se ei pysynyt kunnolla päässä ja toivoin samalla näkeväni valoja ja rastin. No ei näkyny! Olin nimittäin kartan ulkopuolella lähes 500m rastiväliviivalta vinossa. Lopulta näin aukon laitaa ja pakotin ihteni paikallistamaan sijaintini. Paikallistin juu, mutta sekin oli väärä aukonlaita, mutta lähdin onneksi oikeaan suuntaan ja löysin polulle ja sain ihteni kartalle. Ja löysin vitosrastin. Ja sitten alkoi myös näkyä muita yösuunnistajia. Seuraavasta seitsemästä rastista kolme löysin suoraan. Rasti numero 13. alkoi kanssani kunnolla piilosille, aikani etsittyä aloin tuskastua ja ottaa järjen käyttöön. Jalkaterät alkoi olemaan niin kovassa umpijäässä ja vilu hiipimään takin sisään, niin tein poikkeuksellisen päätöksen ja lähdin kesken pois. Onnistuin löytämään ihteni oikealle reitille kohti maalia. Matkalla bongasin yhden valon ja Anttihan se siellä köpsötteli menemään kipeillä kintuillaan. Porukalla tultiin viimeisten rastien kautta maaliin ja jotenkin aika huvittavaa, että 77 suunnistajasta just me kohdattiin siellä mehtässä. Nykyään kun aika harvoin vietetään kahdenkeskistä aikaa, nyt sitä sitten tarjoiltiin Himoksen perämehtässä suunnistuksen merkeissä. 😄


Se oli sellanen yösuunnistus. Rata ja maasto oli mahtavat, mutta mun ajatukset ei. No miksi en vain "vaikene" tästä tolvailusuunnistuksestani? Niin hyvä kysymys ja vastaukseksi voisi Matin sanoin sanoa, että "Elämä on laiffii"!  😄

Oranssilla tussilla mun kulkema reitti.

"Saikulta" sorvin ääreen

Nyt on takanapäin niin sairasloma kuin ylimenokausikin ja paluu kehittävän harjoittelun pariin on tapahtunut.


Polkupyörätunaroinnin jälkeen meni viikon verran pääsääntöisesti makuuasennossa. Seuraavalla viikolla pääsin liikkumaan jumpaten, vesijuosten sekä polkien kuntopyörällä missä jalat veivaa kropan edessä, maisemat ei toki näissä liikuntamuodoissa paljoa vaihtuneet, mutta tuntu hyvältä saada hikeä pintaan. Kun kaatumisesta oli kulunut reilut kaksi viikkoa niin pääsin pikkasen juoksemaan, juuri sopivasti JNC-finaaliin Jyväskylän Paviljonkiin. JNC eli Jyväskylä Night Challenge on tarjonnut nyt syksyllä meille suunnistushulluille pimeässä (lamput päässä) tapahtuvaa sprinttisuunnistusta. Muilla kerroilla paineltiin menemään pihalla, mutta vikalla kerralla kirmattiin Paviljongin sisällä. Ja hauskaa oli!

Viime viikonloppuna palasinkin rytinällä sorvin ääreen. Vuorossa oli maajoukkue-leiri Pajulahden urheiluopistolla. On muuten loisto paikka tuo Pajulahti! Tuntui oikein mukavalta leireillä ja päästä taasen harjoittelun makuun. Vaikka kevensin suunnitellusta ohjelmasta lauantai-aamupäivän vauhdikkaamman juoksun pyöräilyyn ja jumppa-juoksutekniikkaan niin jaloissa kyllä tuntee monessa kohtaa leirin antimet. Perjantain Rami Virlanderin ohjaama juoksutekniikka ja lauantai-iltapäivän radalla tehty 7*1000m juoksu teki tehtävänsä. Tämmöset jalkojen juntturat tuntuu nyt vaan mukavilta ja ne kyllä sulaa pois. Erityisen iloinen olen kun leirin rasitukset ei tunnu lantiossa ja häntäluussa. Nyt uskallan pyyhkiä mielestäni pyöräkaatumisen ja sen aiheuttamat ongelmat. Treenit kutsuu, JES!!!

JRV:lta oli hyvä edustus Pajulahden viikonlopussa:
kuvasta puuttuvat SuHu-ryhmäläiset Helmi ja Topias,
nuorten maajoukkueen Hilla, Miksu, Inka, Aarni, Samuli ja Lassi
sekä aikuisissa mä.
Huippua!

JRV 70-vuotta!

Jämsän Retki-Veikot on nyt 70-vuotias. JRV eli seura joka on minut kasvattanut ja kesyttänyt suunnistuksen maailmaan, ruokkinut ja ravinnut rastilippujen metsästykseen, opettanut ja ohjannut oikeille reitinvalinnoille, mahdollistanut menestyksen maailmalla. Mitä ja mikä JRV oikeasti on?

Mielestäni JRV on iso joukko erilaisia ihmisiä, ihania seuraihmisiä! Jokaisella meistä on omat tantereet joilta ponnistamme rastien metsästykseen, sekä omat tavoitteemme ja intohimomme miksi niitä rasteja metsästämme. Yhdistävänä tekijänä meillä on puna-musta-valkoiset seuravärit sekä iloinen mieli. JRV on seura jossa minun on helppo hengittää ja olla oma (välillä räiskyväkin) ihteni. Sitä JRV on mulle ollut jo 30 vuotta ja uskoisin, että tulee aina olemaankin hamaan tappiin asti.

JRV on siis 70-vuotta eli mukavasti "eläkeiässä". Usein sanotaan, että eläkeläisillä riittää puuhaa ja hoppua. Tämä pätee myös seuraan, ohjattuja harjoituksia riittää lähes jokaiselle viikonpäivälle, ja mikäs siinä on treenatessa mukavalla porukalla.

Viime perjantaina juhlistimme yli 150 kartanpyörittäjän kanssa seuraamme samassa paikassa, jossa seuramme perustettiin vuonna 1949 eli Jämsänkosken Ilveslinnassa. Juhlat oli hersyvän hauskan makoisat. Välillä oli kyynel silmäkulmassa herkistymisestä ja välillä posket naurusta kipeänä. Suunnistusvuosieni aikana on tapahtunut monenlaista. Vanha Venlatiimimme (Maaret Rantanen, Mia Taini, Tia Tarkiainen, Laura Joensuu (ja mä katsomon puolella)) esiintyi pitkästä aikaa, siinä naisten laulua kuunnellessa kerkesi mielessä käydä monia kokemuksia, joita yhdessä 2000-luvun alkupuolella koimme. Hetken päästä olin palkittavana tämän vuoden Venlojen viestin saavutuksestamme yhdessä joukkueeni (Inka Nurminen, Hilla Pitkänen, Mikaela Karjalainen) kanssa, sillä hetkellä tunsin suurta kiitollisuutta tiimi- ja joukkuekavereitani, seuraani ja seuraväkeä kohtaan, niin paljon olen elämyksiä saanut kokea. Lavalle kanssamme nousi myös tämän vuoden Nuorten Jukolan voittajajoukkue. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä myöntää, että mielessä kävi se kuka ei kuulu joukkoon, olinhan muita vähintään puolet vanhempi. Mutta minkäs teet ja saa nähdä käykö toteen Suomen parhaan kooMikko, lähes seurakaverini Mikko Vaismaan showsaan mainitsema letkautus, että seuraavan 70-vuoden päästä Merja se urheilee edelleen maajoukkueessa. Tiedä sitten sanoiko hyvällä vai pahalla. Heh heh! :)

Alla muutamia Kurosen Tommin ottamia kuvia juhlista.

Juhlallisuudet aloitettiin lyhyellä näytelmällä, jossa palattiin
vuoden 1949 suunnistuksen erikoisseuran perustamiskokoukseen.

Illan aikana saimme nauttia monenlaisista musiikkiesityksistä,

tässä vuorossa seuramme nuorisoa.

Nostalgiaa vanhojen seuravaatteiden kera.



Nauru pidentää ikää-Kiitos Mikko Vaismaa lisävuosista!

JRV:n junioreita ja kaksi senioria.



Varokaa jäätä!

Lapsuuden mieleen painuneimpia ohjelmia Pikku Kakkosessa oli jäävaroitus. Ohjelmassa varoitettiin aina syksyn-alkutalven aikana heikoista järvien jäistä. Jäävaroitus alkaa olemaan jälleen hyvinkin aiheellinen ohjelma.


Mä haluan varoittaa myöskin jäästä, nimittäin teiden pinnoilla olevasta jäästä.

Tie ei näytä olean paksun jään peitossa,
mutta liukas oli.

Sunnuntaina lähdettiin Antin kanssa 50km pyörälenkille Heräkulma-Palsinajärvi-Holiseva-Riihijärvi-reitille. Lenkin ideana oli kiertää ja kuvata Lampien lumosta metsien mahtiin-kirjasta löytyviä luontokohteita (tästä myöhemmin lisää). Matka vain keskeytyi ennen ensimmäistä kohdetta 16km kohdalla. Antti oli viittä kilometriä aikaisemmin sanonut, että jäisellä tiellä pitää joko mennä varovaisesti tai pelleillä. Sanoin, että pelleile sinä niin minä menen varovasti. Loivassa alamäessä ohitin Antin ja menin huomaamattani 10cm jään puolelle ja silloin 25km/h vauhdista lähti pyörä alta ja lensin suoraan häntäluulleni kovaan jäiseen tiehen. Keskellä tietä kontallani ollessani tajusin, että nyt tarvitaan apua. Kipu oli kauhea ja ihteään ei pystynyt liikuttamaan. Ennen lenkille lähtöä Antti oli esitellyt juomarepustaan löytyvää avaruuslakanaa, liekö ollut kohtalon härnäämistä, mutta nyt sille tuli käyttöä, kun sen sisällä odottelin ambulanssia.

Tässä tarinassa näyttää olevan onnellinen loppu. Röntgenkuvissa ei löytynyt murtumaa. Istua pystyn pieniä hetkiä tietyssä asennossa, kävely onnistuu. Mutta kaikista helpointa on olla pitkänään. Kipuja tietenkin vielä on, mutta uskon ja toivon että ne alkaa päivä päivältä helpottamaan.

Syy miksi tästä kirjoitin on, että varokaa jäätä, niin heikkoja kuin vahvoja, niin järvissä kuin maastossakin, jää on liukasta!

Enpä ollut ennen ambulanssikyytiä kokenutkaan.
Hyvää kyytiä oli, mutta en taho ottaa tavaks.

Kausi ohi

Niin se vaan tämäkin kausi lirvahti loppuun, ja nyt tuntuu että vielä aikas nopeasti.


Kuten arvata saattaa kausi oli hyvin vaihteleva, välillä onnistuttiin ja välillä ei.
Päällimmäisenä negatiivisena asiana mieleen jäi meikäläisen "valjuus" MM-kisoissa. Kyllähän se ilkeeltä tuntuu kun ei kauden pääkisoissa saa henkisesti ja fyysisesti niitattua parastaan pihalle. Miinus merkkisiksi tunteiksi voidaan laskea myös SM-sprintin rastin väliin jääminen ja sen kun sama temppu meinasi toistua heti seuraavassa kisassa eli Sveitsin maailmancupin keskimatkalla. Vaikka toisaalta nyt mua jo vähän huvittaa se, että "osaan" tommosiakin temppuja tehdä silloin kun olen kunnolla uppoutuneena suoritukseeni.


Onneksi näin kauden päättyessä mieleen nousee eniten ne loistavia "kiksejä" antaneet kisat: Venlojen viesti, MM-katsastukset juhannuksena, sprintin MC-katsastus Jyväskylässä, SM-pitkä matka ja maailmancupin sprintti Sveitsissä. Näitä kisoja yhdistää se, että kirmasin suoritustani läpi omassa kuplassani eli suoritus tuli selkärangasta ja mä painelin menemään sopivalla itseluottamuksella rastilta toiselle, koko radan. Kyllähän niitä loistavia kisaan uppotumisia oli enemmänkin, mutta ne ei kestäneet maaliin asti. Yksi tavoite tälle kaudelle oli tämä omaan kuplaan uppoutuminen. Ja juuri siitä olenkin erityisen iloinen, että flow-tilassa suunnistamista tuli kauden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämän ominaisuuden nappaan takataskuuni mukaan, kun käännän suunnistustossujeni kärjet kohti ensi kautta.

Pyysin Elnaa piirtämään kuvan jossa menen mehtästä kaupunkiin suunnistamaan.
Ja tässä taiteilijan teos. Neiti laittoi mut suunnistamaan vesisateessa,
tarkkana on tyttö ollut, sehän on mun lempikeli!

Ensi kauden suunnitelmat on vielä pohdinnan alla.

Sen tiedän jo tässä vaiheessa että "ens kauella" tämän Jämsän Ämmän tulee juosta kovempaa kuin koskaan ja sitä odotankin jo innolla. Koskaan en ole juossut kilometriä alle 3min, en kyllä ole montaa kertaa yrittänytkään pelkkää kilometrin ennätystä tehdä. 5000m ennätys on 17.16 ja sen haluan painuvan alle 17minuutin. Siinä muutama aika, jotka haluan parantaa. Mutta kun lajini on suunnistus niin pelkkä juoksu ei riitä ja taidolliselta puolelta suorituksen hallinta tulee olemaan se suurin porkkana ja haaste jonka kimppuun käyn.

Nyt yritetään viettää "ylimenokautta" ja muutaman viikon päästä aletaan sorvaamaan taas niin sekä isommalla kuin myös terävämmälläkin taltalla!

Elna piirsi kuvan ensi kesältä. Olen kuvassa kolmospallilla,
mutta neiti 5-vee tarkensi, että äiti voitti.

Mielenkiinnolla odotan kuinka kuva toteutuu ensi kesänä.